Helsinki: Nenä on punkia 1920-luvulta

Onkohan oppi mennyt perille: Šostakovitšin kokeellinen Nenä solahti oopperanoviisin läpi helposti, melkein ymmärrettävästi.

Nenä nenäHelsingissä Kansallisooppera on tuonut näyttämölle alun perin vuonna 2011 Zürichin oopperaan valmistuneen  Peter Steinin ohjauksen Dmitri Šostakovitšin Nenä-oopperasta. 1920-luvulla sävelletty teos on toki absurdi jo lähtökohdaltaan, Nikolai Gogolin samannimiseltä tarinalta. Mutta Šostakovitšin sävellys vie homman vielä uudelle kierteelle. Teos on musiikillisesti kokeellinen, outo, esittäjillekin vaikea – Kansallisoopperan päädramaturgin Juhani Koiviston sanoin “melkein punkia”.

“Se on nuoren anarkistisäveltäjän villi ja vapaa teos, jossa ei ole kovasti mietitty, miten se toteutetaan”, kuvaili laulaja Jenni Lättilä Nenää teosesittelyssä Kansallisoopperalla viime viikolla.

Aivan kuten Wagner aikanaan, Šostakovitškin halusi uudistaa ummehtunutta oopperatraditiota. Saavutukset vain eivät yltäneet ihan Wagnerin mittoihin; kummallinen Nenäkin unohdettiin ensiesityksensä jälkeen vuosikymmeniksi.

Nenä työJa kaikesta kummallisuudestaan huolimatta se kuitenkin ikään kuin solahtaa läpi. Nähdessäni Nenän seuralaiseni pani sen hyvin: musiikki on suorastaan meditatiivista. Tyylilajit vaihtelevat, ja välillä Šostakovitš on kirjoittanut nuottiviivat täyteen pelkkää kilistelyä, kolistelua ja sanahsoittoa, mutta kuitenkaan teos ei sulkeudu vaikeudessaan. Sen sijaan se nimenomaan aukeaa, varmaan erilaisille kuulijoille ja katsojille ihan eri tasoilla, se houkuttelee, ärsyttää, viettelee, yllättää. Olen aikaisemmin tässä blogissa pohtinut, miten hankalaa ennakoimaton musiikki noviisille on. Nenän sävelkulut ovat totaalisen ennustamattomia – eikä melodioita välillä oikein edes löydy – ja siitä huolimatta teos ottaa mukaansa.

Nenä peiliTätä blogia julkaisee Nenän tuottanut Kansallisooppera, joten ymmärrän jos kehut vaikuttavat vain mainospuheelta. Mutta silläkin riskillä: Steinin ohjaus on pirun tarkka, staili ja kekseliäs, ja koko teos iloisesti yllättävä kokemus. Tuntuu, että Stein ja Šostakovitš korostavat oopperassa Gogolin teoksen yhteiskunnallista näkökulmaa, mikä onkin Nenälle hyvä lukuohje. Absurdista kirjasta muotoutuu näyttämöllä melkein juoninäytelmä.

Onpa iloista: oopperaroadtrip on ehkä salakavalasti kouluttanut kulkijaansa. Ehkä auki ei ollut vain Šostakovitš – vaan myös minä.

PS. Valistuneempia analyyseja Nenästä löytyy jo esim. täältä ja täältä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *