Oslo: Vankilasta vapautunut mies ja äänensä menettänyt nainen

No nyt alkaa olla matkassa roadtrip-tunnelmaa. Tässä tarinassa tavataan juuri vankilasta vapautunut runoilija ja äänensä menettävä sopraano.

ooppera illallaOlin varannut kiireessä Oslon-reissulle ihmeellisen halvan hotellin aivan oopperatalon vierestä. Perillä kävi ilmi, että hotelli olikin aika epäilyttävä hostelli ja varaus puolikas kahden hengen huoneesta – josta toisen puolikkaan täyttäisi joku tuntematon. Yhden hengen huoneet olivat luonnollisesti täynnä. No, elämä on seikkailu ja sitä rataa, ajattelin, ja heittäydyin sängylle odottelemaan, minkälainen kämppäkaveri huoneeseen ilmestyisi.

Kohta kämppis saapuikin, ja tarjosi heti ovelta ryyppyä pullostaan. Tänään on nimittäin juhlapäivä: ensimmäinen ilta vapaalla vankeustuomion jälkeen. Elämä on seikkailu, toistelin mielessäni, ja yritin kysellä sen kummemmin hätkähtämättä vankilakokemuksista ja lopulta myös syystä, joka kiven sisään oli vienyt. Tarinaan liittyi kavala ex-tyttöystävä ja bitcoin-huijaus, ja koko homma oli kuulemma suuri lavastus. No mutta mitäpä menneistä, nyt meitä makoili omilla sängyillämme kaksi vapaata miestä.

Nopeasti opin kämppäkaveristani lisää. Hän on elektronisen musiikin säveltäjä (kuuntelimme tuotantoa aika laajasti) ja runoilija. Runoja kuulin useita paatoksella lausuttuna, norjaksi. Joka runon jälkeen valittelin, ettei norjankielentaitoni oikein riitä teosten arvostamiseen, mutta se ei lausuntaa hillinnyt. ”Is it powerful?”, kämppikseni kysyi joka runon jälkeen. Myönsin olevan.

Vähän kuuden jälkeen jouduin jättämään Vapaan Miehen virittelemään elektrovinguttimiaan yksin, sillä minun piti ehtiä toisenlaiseen esitykseen naapuriin: Norjan kansallisoopperan Katja Kabanova oli alkamassa.

(Videolla Norjan kansallisoopperan orkesteri virittää soittimiaan ennen Katja Kabanovan esitystä.) Operahuset on komea päivänvalossa, mutta pimeällä se on kuin satamaan rantautunut… sisältä valaistu valtava sokeripala. Powerful, sanoisin.

Tšekkiläisen Leoš Janáčekin Katja Kabanova on todella hieno teos. Aika lyhyt – kolminäytöksinen, alle kahden tunnin ooppera – mutta sitä tiheämpi, koskettavampi. Voi olla, että tragedia iski minuun erityisesti Willy Deckerin ohjauksen tähden.

Deckerin Katja Kabanova on kirkkaasti tyylikkäin tällä roadtripillä näkemäni teos. Lavastus, puvut, henkilöohjaus, Janáčekin musiikki, laulajien tulkinnat tuntuivat kaikki saman teoksen palasilta, kaikki oli ikään kuin samassa tyylilajissa. Vasta nyt tajuan, että tämä on monessa oopperassa tökkinyt: laulajat saattavat olla taitavia, mutta he tuntuvat esiintyvän aivan eri teoksessa kuin teoksen muut taiteelliset elementit.

Decker on selvästi saanut niskalenkin tähdistään.

Tai näin harmonisesti olivat asiat kahden ensimmäisen näytöksen ajan. Toisen näytöksen päätyttyä tauko tuntui venyvän, ja lopulta näyttämölle asteli mies mikrofonin kanssa. ”Näyttämöllä on pieni ongelma, joudumme pohtimaan hetken, miten jatkamme”, hän kertoi yleisölle.
Hetken kuluttua mies tuli takaisin. ”Joudumme pohtimaan hieman pidempään. Pidämme ylimääräisen 25 minuutin väliajan. Pahoittelumme.”

Yleisö purkautui Operahusetin valtaviin lämpiöihin ihmettelemään, mitä oli tekeillä. Puolen tunnin kuluttua salissa kuulimme selityksen: ”Katja on menettänyt äänensä.”

Oopperan pääosan laulava sopraano Kari Postmaa ei kuulemma pystyisi laulamaan enää roolin kolmatta näytöstä. ”Mutta hän esittää sen tavallaan.”

Kolmas näytös on tarinankin osalta Katja Kabanovan roolihahmolle yhtä tuskaa, ja sen lisäksi Postmaa selvästi kärsii yrittäessään laulaa suurta rooliaan läpi. Toisinaan ääni ikään kuin livahtaa valloilleen, mutta suurelta osin hän laulaa hiljaa tai melkein kuiskaa osuutensa.

oslo kumarruksetEi tosidraama omaa oopperakokemustani kuitenkaan laimenna. Ehkä jopa päinvastoin. Decker on ratkaissut Katjan tarinan traagisen päätöksen todella vaikuttavalla, kauniilla näyttämötempulla, ja viimeisten sävelten soidessa on helppo aistia yleisön yhteinen tunnereaktio. Kukaan ei hauko henkeään tai huuda bravota – olemmehan Skandinaviassa – mutta yleisömassan kollektiiviset kylmät väreet tuntuvat. Esityksen päätyttyä Postmaa saa yleisöltä raikuvat aplodit.

Oslon pimenneessä illassa katselen ympärilleni valtavan sokeripalan valossa. Pitäisikö sitä sitten suunnata kämpille Vapaan Miehen viereen yöpuulle… vai jos sittenkin viinilasi vielä jossain?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *