Helsinki: Oopperan kummitus osoittaa huumorintajua

Vaihteeksi postaus kotipesältä: Kansallisoopperan Oopperan kummitus sai pohtimaan, mikä on oopperan ja musikaalin ero.

oopperankummitusPerjantaina sai ensi-iltansa Suomen Kansallisoopperan ensimmäinen musikaali 20 vuoteen. Ohjaaja Tiina Puumalaisen ja kai maailman suurimman Oopperan kummitus -ensemblen tulkinta Andrew Lloyd Webberin menestysmusikaalista osoittautui yleisömenestykseksi tosin jo ennen ensi-iltaa; kaikki syksyn ja kevään esitykset on jo loppuunmyyty tai -varattu.

Kävin katsomassa produktion alkuviikon ennakkonäytöksessä. Uskallan veikata, ettei esitys tule massayleisöään pettämään. Valtavat lavasteet liikkuvat hienosti (jos kohta ennakossa vielä paikoin vähän huojuen), Lloyd Webberin hittimelodiat tulkitaan kauniisti (erityisesti pidin ennakkonäytöksen pääparista, Sofie Asplundista ja Ville Rusasesta).

Minua viehätti myös esitysvalinnan sisältämä itseironia: alkuperäinen musikaali kertoo oopperaseurueesta, joka esityksen mittaan valmistelee ja esittää useammankin klassisen oopperan – joista kustakin nähdään musikaalin sisällä lyhyet katkelmat. Näemme siis kansallisoopperan ja -baletin laulajat ja tanssijat esittämässä aika osuvia parodioita tyylilajista, jota toisena iltana samalla näyttämöllä vedetään naama peruslukemilla.

Musikaali kansallisoopperan näyttämöllä sai myös pohtimaan: Mikä oikeastaan on musikaalin ja oopperan ero?

Oopperanoviisina mutta suurena musikaalien ystävänä kysymys on itse asiassa kiehtova. Miksi sukellus oopperaan on tuntunut hypyltä tuntemattomaan, vaikka oma-aloitteisesti matkustelen musikaalien perässä vaikka toiselle puolelle maapalloa? Miksi olisi väärin kuvailla The Book of Mormonia moderniksi oopperaksi, tai Kaija Saariahon modernia oopperaa vaativaksi musikaaliksi?

Helppo vastaus olisi, että eron tekee ikä: ooppera taidemuotona syntyi 1600-luvun alussa, musikaali vasta 1800-luvun lopussa. Mutta sävelletäänhän oopperoita yhä – mikseivät 1900-luvulla sävelletyt oopperat olisi musikaaleja?

Toinen mahdollinen jako olisi maantieteellinen: ooppera on syntyhistorialtaan eurooppalainen, musikaali amerikkalainen taidemuoto. Molemmat ovat kuitenkin ehtineet jo valtameren yli: Euroopassa, erityisesti Britanniassa, sävelletään ja ensiesitetään musikaaleja, Amerikan mantereella oopperoita (vaikka onkin reilua myöntää, että oopperan suuret hitit ovat yhä eurooppalaisia).

Kolmatta eroa voisi hakea teoksen dialogista: musikaalille on tyypillistä, että laulut katkaisevat puhutun dialogin. Oopperat taas ovat lähtökohtaisesti läpisävellettyjä. Tästäkin jaosta on kuitenkin runsaasti poikkeuksia, molempiin suuntiin.

Jako taitaa siis jäädä taiteellisten seikkojen harteille – eli häilyväksi. Oopperan tai musikaalin nyt vain tunnistaa kun näkee tai kuulee. Oopperan sävellykset tostavat vähemmän modernia kertosäekaavaa, ja vaativathan ne laulajalta aivan toisenlaista virtuositeettia – etenkin, kun oopperaa ei musikaalin tavoin vahvisteta mikrofonein. Oopperalaulajan äänen on siis täytettävä koko suuri sali itsessään.

Kuten Oopperan kummituksen Sofie Asplundin ja Ville Rusasen tapauksessa tavallaan kävikin. Lloyd Webberin sävellykset ikään kuin muuttuivat Asplundin, Rusasen ja kansallisoopperan orkesterin käsittelyssä paikoin oopperaksi. Onneksi teos toistaa samoja hittiteemoja läpi illan niin tiuhaan, ettei jaosta lopulta jää epäselvyyttä. Musikaali se on.

Peruutuspaikkoja Helsingin Oopperan kummitukseen voi vielä kärkkyä.


The Finnish National Opera premiered it’s first musical in 20 years. The Phantom of the Opera, already a box office hit for the opera house, made me wonder: What is the difference between a musical and an opera, really?

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *